Kysymys: 1. Moos. 18:16–33 Kumman tahto tässä loppujen lopuksi tapahtui? Jumala aikoi hävittää, mutta jos olisi löytynyt edes kymmenen vanhurskasta, olisi säästänyt, kun Abraham rukoili.
Jumala tietysti tiesi, ettei sieltä löydy, mutta silti. Sanotaan, että Jumala kyllä kuulee meidän rukouksemme, mutta Hän päättää vastauksen sisällöstä. Vai oliko Abrahamin rukous Jumalan mielen mukaista rukousta, sillä Jumalahan tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat.
Kohtaan liittyvien hyvien kysymysten jatkoksi voisi liittää muitakin mielenkiintoisia kysymyksiä. Esim. sellaisen, että olisiko Abrahamin pitänyt vielä jatkaa rukoustaan ja pyrkiä kymmenenkin vanhurskaan lukumäärästä alaspäin?
Kysyjän monet toteamukset ovat totta. Jumala aikoi hävittää Sodoman ja Gomorran. Jumala varmasti tiesi jo etukäteen, ettei kaupungeista löydy kymmentä vanhurskasta. Jumala kuulee rukouksemme, mutta Hän päättää vastauksesta. Ja hän tahtoo, että kaikki ihmiset pelastuisivat ja tulisivat tuntemaan totuuden (1. Tim. 2:4).
Koen, että Abrahamin rukous oli Jumalan mielen mukaista. Uskon hänen pitävän siitä, että käännymme luottamuksella ja rohkeasti hänen puoleensa – aivan kuin pieni lapsi kääntyy rakastavan isän puoleen. Epäilemättä Taivaallisesta Isästä tuntui hyvältä myös se, kun hän katsoi Abrahamin rakkauden ja armollisuuden täyttämään sydämeen. Antaahan kertomus samalla valtavan esimerkin siitä, miten suuri halu Jumalalla on armahtaa meitä synteihin langenneita ihmisiä, vaikka hänen kärsivällisyydellään on myös rajansa.
Oman kysymyksensä muodostaa kysymys Jumalan katumuksesta. Toisaalta Raamatussa on kohtia, joissa sanotaan selvästi, ettei Jumala kadu tai muuta mieltään (esim. 4. Moos. 23:19). Mutta toisaalta sieltä löytyy myös lukuisia kohtia, joissa kerrotaan Jumalan voivan joskus katua. Esim. tilanteessa, jossa Israelin kansa oli langennut palvomaan kultaista sonnia, Mooses vetosi Jumalaan, että tämä luopuisi aikeestaan tuhota omaisuuskansansa. Ja Jumala päättikin luopua uhkaamastaan hävityksestä. (2. Moos. 32:11–14).
Tietenkin Jumalan ja ihmisen katumuksessa on kysymys aivan eri asiasta. Jumala odottaa ihmisen katuvan syntejään ja kääntyvän hänen, Armahtajan, puoleen. Jumala ei voi koskaan tuntea katumusta samassa merkityksessä. Hänen katumuksensa nousee yksinomaan hänen rakkaudestaan luomaansa ihmistä kohtaan ja halustaan armahtaa. Esillä oleva kertomus on samalla väkevä osoitus kristittyjen esirukousten merkityksestä jumalattomienkin puolesta ja siitä, mikä merkitys Jumalaan turvaavien ihmisten olemassaololla on omalta osaltaan koko yhteiskuntaa kannattelevana voimana.
