Kysymys: Kysyisin sellaista, että mitä on ARMO? Pitääkö se tuntea jotenkin, uskoa että se on ja kuuluu minullekin tms. Mutta mitä jos ei tunne eikä usko sen koskevan itseään, vaikka on pyytänyt syntejään anteeksi, pyytänyt syntejään anteeksi yhteisessä jumalanpalveluksessa ja nauttinut ehtoollisella Jeesuksen ruumiin ja veren? Siitä huolimatta ei koe olevansa ns. armon alla, vaan sama ahdistus on päällä. Joten pyytäisin vastausta, että mitä sana ARMO tarkoittaa.
Tämä kysymys on kipeä monelle nuorelle uskovalle ja vanhemmallekin. Pitääkö armo ja usko kokea ja tuntea, että ne olisivat totta omalla kohdalla? Suuri halu armon omistamiseen on, mutta hyvien ohjeiden ja neuvojen täyttäminenkään ei anna kokemusta armon kuulumisesta juuri minulle.
Auttaisiko sinua Paavalin sana Efesolaiskirjeessä 2:8– 9: ”Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja – ette tekojen kautta, ettei kukaan kerskaisi” (vanha käännös). Armon perusta ei siis ole itsessämme, ei missään siinä, mitä sinä ja minä koemme ja tunnemme, vaan meidän ulkopuolellamme. Uskon kiinnekohta on siinä Jeesuksen ristillä ansaitsemassa pelastustyössä, joka on meille aivan valmis. Usko on luottamusta Jumalan sanaan ja hänen lupauksiinsa.
Älä katso itseesi ja tuntemuksiisi, vaan itsestäsi poispäin. Se kaipaus ja ikävä armon puoleen, jota koet, on Jumalan hyvää työtä. Voi olla, että sinun olisi hyvä keskustella luotettavan kristityn ystävän tai sielunhoitajan kanssa senkin vuoksi, että kerrot saman ahdistuksen aina vain olevan päällä. Oma elämänhistoriasi voi selittää näitä armon omistamisen vaikeuksia ja ahdistusta. Kerän purkamiseen tarvitset ehkä aikaa.
Lopuksi pari lainausta. Rippikoulussa on usein muistisäännöksi annettu tämä määritys armosta: se on Ansiotonta Rakkautta Minun Osakseni (ja Sinunkin). Juha Vähäsarja kirjoittaa kirjassa Lupaus kantaa: ”Jumalan armo yllättää, ja sen saa kokea vahvimmin silloin, kun tietää kaikkein vähimmin ansaitsevansa. Armo lasketaan syntisen ihmisen ylle, ja se peittää kaikki synnit ja syyttävät äänet… Jumalan lasten turvallisuus on hiljaista luottamusta.” (s. 110.)
