Hääkuva

Pidän kädessäni jo hieman rypistynyttä valokuvaa. Se ei ole mikä tahansa valokuva, sillä osoiteriville sen taakse on kirjoitettu Pekalle. Sen viereen on kirjoitettu käsin seuraava teksti: 7/5 1944 Äidin ja Isän hääkuva Tuomiokirkon ovella. Äitini seisoo siinä perinteisessä valkoisessa hääpuvussa huntu päässään ja kukkakimppu käsissään. Isälläni tuntuu olevan yllään musta puku ja rintapielessä joku kukka. Valkoiset sormikkaat hän on ottanut toiseen käteensä. Onnellinen hetki keskellä jatkosodan kauhuja! (Perheraamatun merkinnän mukaan heidät vihki rovasti Leo Leppä.)

Raamattu on kaikessa jumalallisuudessaan myös hyvin inhimillinen kirja. Sen henkilöt on kuvattu juuri sellaisina kuin he ovat kaikkine puutteineen ja lankeemuksineen. Tässä blogissani otan esille yhden piirteen heistä: itkun.

”Herää aamulla surutta ystävä.” Ostin vaimolleni kirpputorilta kerran tyynyliinan, jossa unikkojen yläpuolella lukee tämä kehotus. Suomalaisessa sananlaskussa pyydetään: ”Aamun, Jeesus, anna tulla, aamulla hyvät sanomat!”

Laulan autoa yksin ajaessani usein Hilja Haahden tuttua, lyhyttä aamuvirttä 548 ”Tule kanssani, Herra Jeesus”. Hän oli vasta 25-vuotias sen kirjoittaessaan. Neljätoista vuotta myöhemmin Armas Maasalo sävelsi virren.

Joskus sanotaan leikillisesti, että on olemassa yhdestoistakin käsky. Se kuuluu: ”Älä syö yksin.” Tällekin kiellolle löytyy vankka raamatullinen pohja.

”Menneet mun rintaani ahdistaa,
en niiltä rauhaa saa, rauhaa saa.

Käyn uudelleen eiliseen,
sen minkä tein, taas teen.
Mies muistoineen eiliseen
käy uudelleen.”

Näin kirkkovuoden viimeisen sunnuntain eli tuomiosunnuntain aikaan kannattaa pohtia tuota adjektiivia viimeinen. Käytämme sitä hyvin arkisissa yhteyksissä. Puhumme viimeisestä keinosta, toivosta ja varoituksesta. Maksamme laskuja viimeiseen eli eräpäivään mennessä. Lähetämme meiltä pyydetyt tekstit ennen meille annettua dead line´a, viimeistä määrähetkeä. Emme halua myöhästyä.