VALITUSVIRRET

Valitusvirret on kirjoitettu pian sen jälkeen, kun Babylonia oli 586 eKr. hävittänyt Jerusalemin ja vienyt Israelin etelävaltakunnan eli Juudan kansan pakkosiirtolaisuuteen. Jerusalemin temppeli oli ryöstetty ja tuhottu ja näin ollen uhritoimitukset loppuneet, vaikka Jumala oli sanonut: ”Jerusalem on ikuisesti oleva minun nimeni asuinsija” (2. Aik. 33:4). Tuho oli suuri järkytys varsinkin hurskaille. Valitusvirsistä käy ilmi, että Jumala ei ollut liian heikko varjelemaan temppeliä, vaan hän hävitti sen itse, koska kansa teki syntiä ja luopui hänestä.

Raamatussa ei mainita Valitusvirsien kirjoittajaa, mutta sitä on varhaisista ajoista alkaen pidetty profeetta Jeremian kirjoittamana. Niinpä 200-luvulta eKr. peräisin olevassa Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä, Septuagintassa, esitetään kääntäjän arvio kirjan synnystä: ”Ja tapahtui sen jälkeen, kun Israel oli viety vankeuteen ja Jerusalem hävitetty, että Jeremia istui itkien ja valitti tämän valitusvirren sanoin.” Se, että Jeremia tiesi, miten valitusvirsiä sepitetään, käy ilmi jakeesta 2. Aik. 35:25, jossa hänen kerrotaan tehneen valitusvirren Josiasta. Kirjassa on myös huomattavaa kielellistä yhtäläisyyttä Jeremian kirjan kanssa. Kirja sopii Jeremian kirjoittamaksi hyvin, sillä joka tapauksessa kirjoittaja on ollut henkilö, joka on nähnyt Jerusalemin hävityksen ja tuntenut suurta myötätuntoa Juudan asukkaita kohtaan.

Kirjan neljän ensimmäisen luvun runot ovat alfabeettisia eli runojen säkeet alkavat järjestyksessä jokaisella heprean aakkosella. Koska aakkosia on 22, jakeitakin on saman verran, paitsi kolmannessa runossa, jossa aina kolme jaetta peräkkäin alkaa samalla aakkosella ja jakeita on näin ollen 66. Tarkkaan ottaen lukujen 2–4 runoissa on pieni poikkeama aakkosten järjestyksessä, ja kirjan viimeisessäkin luvussa on 22 jaetta, mutta se ei kuitenkaan ole aakkospsalmi. Näin kirjan muotokin omalta osaltaan viestittää kaiken särkymistä.

Valitusvirsien kirja tarjosi pakkosiirtolaisille sanat surun ilmaisuun – ja on tarjonnut sen jälkeen lukemattomille oman elämänsä ahdistuksissa kamppaileville. Synagogissa Valitusvirsiä on luettu Jerusalemin hävityksen muistopäivänä heinäkuun puolivälin tienoilla. Monissa kristikunnan osissa on ollut tapana lukea Valitusvirsiä pitkäperjantaina. Kirjasta löytyykin kohtia, jotka muistuttavat meitä Jeesuksen opetuksista ja työstä.

Kaiken ahdistuksen ja pimeyden keskellä Valitusvirsistä löytyy myös toivon näköaloja ja sanoma Jumalan armosta. ”Mutta Herra ei hylkää, ei hylkää iäksi. Vaikka hän kurittaa, hän myös armahtaa, suuri on hänen laupeutensa.” (Val. 3:31–32.)

Avainjae

Herran armoa on se, että vielä elämme,
hänen laupeutensa ei lopu koskaan.
– Val. 3:22