Onko vieras tervetullut seurakuntaan ja jumalanpalvelukseen? Varmasti kaikki tahtovat vastata, että totta kai me otamme vastaan uudet ihmiset. Sehän on ilo, jos jumalanpalveluksessa on yksikin ihminen enemmän ja sanankuuloon tulee uutta väkeä.
Mutta ei se ihan niin mene; vieras ei aina ole tervetullut.
Joskus vierailen toisten seurakuntien jumalanpalveluksissa ja muissa tilaisuuksissa. Usein olen liikkeellä aralla mielellä, sillä sitä tuntee olevansa vähän kuokkavieras. Toisaalta kuvittelen ja toivon, että vieraat otettaisiin positiivisesti vastaan; onhan joku uusi ihminen kiinnostunut sanasta tai seurakunnastamme. Kaikki eivät positiivista vastanottoa kuitenkaan viesti omalla käytöksellään. Pari kokemusta muutaman kuukauden sisältä.
Olin naapuriseurakunnassa juhlajumalanpalveluksessa ja kirkko oli melko täynnä. Istuin penkin reunassa ja viereen tuli vanha mies: ”Tässä on aina minun paikkani. Siirtyisitkö.” Tuntui, että hän suorastaan käski. Raivasimme herralle tilaa, mutta tuntui pahalle, etten minä ollut nähnyt juuri tuon penkin päässä ollutta salaista varausta, että juuri se paikka kuuluu aina tälle herralle. No, ei se sieluni rauhaa sekoittanut tai käsitystäni kristityistä tai kirkosta – pieni annos mielipahaa juhlapyhän iloksi. Mutta kyllä ihmettelin, että tällaistakin on yhä olemassa, ja kuinka joku arka vierailija voisi loukkaantua ja jopa peilata kokemusta koko seurakunnan sanomaan ja kaikkeen sen toimintaan…(?) Jollekin aralle vierailijalle se käynti voisi jäädä jopa viimeiseksi, koska tuossa kirkossa vieras ei kokenut itseään tervetulleeksi.
Viikko sitten vierailin toisella paikkakunnalla jumalanpalveluksessa. Olin ajoissa liikenteessä ja penkkejä oli paljon tyhjänä. Menin penkkiriviin, jossa istui yksi mummo. Kysyin varmuuden vuoksi, onko vapaata, etten vaan istuisi jonkun toisen paikalle. Viereeni tuli toinen yksinäinen nainen ja selvisi, että hänkään ei ollut vakikävijöitä. Siinä istuimme vierekkäin, kaksi vierailijaa. Juuri ennen kun jumalanpalvelus oli alkamassa, edessä istuva vanhempi täti-ihminen kääntyi ja sanoi meille: ”Voisitteko siirtyä niiltä paikoilta, sillä ne kuuluvat pariskunnalle, joka on käynyt täällä jo 7 vuotta. He istuvat aina siinä.” En ollut uskoa korviani – varsinkaan, kun en nähnyt ketään etsimässä paikkaa. Aivan lähellä oli vastaavia paikkoja vapaana ja monia muita, joten pieni periaatteen ihminen sai sisuksissani otteen ja totesin: ”Täällä on kyllä paljon vielä paikkoja vapaana.” Emme siirtyneet. Periaatteesta. Ymmärsin, että vieressäni istunut toinen vieras nainen ajatteli kanssani samoin: uusia kävijöitä ja vierailijoita ei tule seurakunnassa kohdella näin.
Onko vieras tervetullut? Valitettavasti ei aina ole. Vaikka pastori toivottaisikin kaikki lämpimästi tervetulleeksi, ensikertalaisetkin, niin seurakuntalaiset saattavat osoittaa omalla käytöksellään muuta. Esimerkiksi että vakiseurakuntalaisen salaisesti itsellensä nimeämä tuolipaikka on tärkeämpi kuin vierailija. Tällä perusteella höystetyt siirtokehotussanat viestittävät: ”Sinä sotket seurakuntamme elämää. Et ole erityisen tervetullut. Mene muuanne.”
Jos kyseessä olisi hyvin aralla ja särjetyllä mielellä, hapuilevasti evankeliumista turvaa etsivä ihminen tai yksinäinen yhteyttä kipeästi kaipaava kristitty, hänen tuskansa voi syvetä tuosta vastaanotosta, ja tilanne, mistä hän tuli juuri siihen kirkkoon vieraana, saattaa pahentua. En tiedä, kuinka pahasti satutin tätiä ja mahdollisesti kirkossa ollutta pariskuntaa periaatteellisuudellani. Tarkoitukseni se ei ollut, vaan tuossa tilanteessa näin silmissäni ne arat ja sisältä särjetyt vierailijat, jotka tarvitsevat rohkaisua ja aitoa tervetulotoivotusta, vaikka he eivät osaisikaan toimia vakiseurakuntalaisten toivomalla tavalla.
Tämän kaiken edessä on syytä mennä myös itseensä: Milloin minä olen toiminut epäkohteliaasti vierailijaa kohtaan? Milloin minä en ole ollut toivottamassa tervetulleeksi? Milloin minä en ole nähnyt seurakunnassa jotakuta, joka jää aina yksin? Milloin minä en ole ollut aidosti toivottamassa uutta ihmistä pienryhmään, jottei ryhmän luottamuksellisuuden taso muuttuisi ja sisäinen tasapaino heilahtaisi jonnekin tuntemattomaan suuntaan… Löydänkö itsestäni tuon vanhemman herran tai tädin, jolle oma paikka ja rutiinit ovat tärkeämmät kuin seurakuntaan tullut vierailija – tai siellä jo pidempään ollut yksinäinen ihminen?
