Raamatun sisällön lopullinen hyväksyminen

Kysymys: Milloin Raamatun sisällön lopullinen hyväksyntä tapahtui? Mikä oli hyväksyntäpaikka ja vuosi?

Vastaus

Vanha testamentti

Vanha testamentti on kokoelma israelilaisia kirjoituksia ja se on yhteinen kristityille ja juutalaisille. Suurin osa Vanhan testamentin kirjoista on kirjoitettu hepreaksi. Protestanttisten kirkkojen käyttämässä Vanhassa testamentissa on 39 kirjoitusta. Kokonaisuutta kutsutaan heprealaiseksi kaanoniksi. Vanhan testamentin kreikankielistä käännöstä Septuagintaa kutsutaan puolestaan kreikkalaiseksi kaanoniksi. Septuaginta sisältää myös niin sanotut deuterokanoniset kirjat eli apokryfikirjat, jotka eivät kuulu heprealaiseen kaanoniin.

Vanhan testamentin kirjojen syntyhistoria on pitkä. Ensimmäiset kirjoitukset ovat peräisin noin 900-luvulta eKr. ja nuorimmat ehkä noin 200-luvulta eKr. Vanhan testamentin muotoutumiseen ovat vaikuttaneet Israelin historian vaiheet. Babylonian pakkosiirtolaisuudella 500-luvulla eKr. oli suuri merkitys. Kirjoituksia alettiin koota yhteen kansan identiteetin vahvistamiseksi.

Suurin osa sittemmin VT:n eri kirjoituksiin päätyneestä materiaalista säilyi kansan muistissa suullisena perimätietona. Tämän perimätiedon ajoitus on mahdotonta. Osa siitä saattaa olla hyvinkin vanhaa. Suullisen perimätiedon lisäksi syntyi myös kirjallisia dokumentteja, esimerkiksi sopimuksia, kirjeitä ja profetioita. VT.n vanhimmat kirjoitustekstit on kirjoitettu jo 1200 e.Kr.

Ratkaiseva vaikutus VT:n muodostumisessa oli Babylonian pakkosiirtolaisuudella 500-l. eKr. Kansan identiteetin korostamiseksi perimätietoa alettiin kirjoittaa muistiin. Yksittäiset VT:n kirjat alkoivat saada muotonsa.

Perinteisesti on katsottu, että Mooseksen kirjat saivat lopullisen, kanonisen muotonsa 300–200-luvulla eKr. Seuraavaksi vakiintuivat Profeetat ja viimeisenä Kirjoitukset. Näiden myöhäisyyttä osoittaa jo se, ettei tällä ryhmällä ole muuta vakiintunutta nimeä. VT:n nuorimpana kirjoituksena pidetään yleisesti Danielin kirjaa, joka on syntynyt 160-l. eKr. Se luetaan Kirjoitusten joukkoon (toisin kuin kristillisessä perinteessä, jossa sitä pidetään yhtenä profeettakirjana), sillä Profeettojen laajuus lienee ollut jo vakiintunut ennen Danielin kirjan syntyä.

Koko VT:n kaanon määriteltiin vuoden 100 jKr. paikkeilla. Taustalla oli v. 70 jKr. tapahtunut Jerusalemin tuho, joka merkitsi temppelikultin loppumista. Tällöin pyhät kirjoitukset ja niiden tulkinta nousivat entistä tärkeämpään asemaan, temppelikultin tilalle. Kansallinen katastrofi on siis merkittävä tekijä sekä kaanonin synnyn alussa (kirjoitusten kokoaminen pakkosiirtolaisuuden aikana ja heti sen jälkeen 500-l. eKr.) että sen lopussa (kaanonin rajojen määritteleminen Jerusalemin tuhon jälkeen

Kristittyjen Raamatun synty

Vanhan testamentin kirjojen lisäksi kristityt lukivat kirjoituksia, joista syntyi myöhemmin Uusi testamentti. Kristittyjen Raamatun kirjat lueteltiin Rooman kirkolliskokouksessa vuonna 382. Samat kirjat todettiin Raamattuun kuuluviksi esimerkiksi Augustinuksen koollekutsumissa Hippon (393) ja Karthagon konsiileissa (397). Kaikissa tapauksissa kaikki kreikankielisen Raamatun ”deuterokanoniset” kirjat sisältyivät Raamattuun. Myöhemmin sama kaanon vahvistettiin Firenzen konsiilissa 1442, sekä vielä Trenton (1546), Vatikaanin I:n (1870) ja Vatikaani II:n (1965) kirkolliskokouksissa.

Vastoin yleistä käsitystä UT:n kaanonia ei varsinaisesti päätetty kirkolliskokouksessa. Sen sijaan piispa Athanasioksen pääsiäiskirje (vuonna 367) sekä sitä seuraten Hippon synodi (vuonna 393) luettelivat Raamattuun kuuluvat UT:n kirjat. Varhaisten vuosisatojen kiistat koskivat useita kirjoja. Aina ei haluttu mukaan tiettyjä kirjoja (Hepr., Jaak., Juud., 2.Piet., 2.Joh, 3.Joh.) ja joskus mukaan pukkasi myös Hermaan Paimen tai Kleemensin kirjeitä. Keskustelussa kaanonin kriteereinä pidettiin kirjoitusten apostolista alkuperää ja yleistä kirkon hyväksyntää.

Alkukirkko nimitti kaanoniksi niitä kirjoituksia, joiden auktoriteetti ja pyhyys tunnustettiin. Nämä kirjat hyväksyttiin osaksi (kristillistä) Raamattua. Varhaisin tunnettu luettelo Uuden testamentin kirjoista eli varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon on ns. Muratorin kaanon noin vuodelta 170.

Muratorin kaanon (lat. Canon Muratorianus) eli Muratorin fragmentti (lat. Fragmentum Muratorianum) on varhaisin tunnettu luettelo Uuden testamentin kirjoista eli varhaisin Uuden testamentin kirjojen kaanon. Se on 600-luvulta peräisin oleva latinankielisen käsikirjoituksen katkelma, josta puuttuu alku ja loppu. Sen on päätelty olevan käännös kreikankielisestä kirjoituksesta noin vuodelta 170.

Katkelma luettelee kaikki teokset, jotka on hyväksytty Uuden testamentin kirjojen kaanoniin niissä kirkoissa tai seurakunnissa, jotka sen kirjoittaja tunsi. Kaanon on hieman suppeampi kuin nykyinen Uuden testamentin kirjojen kokoelma, mutta mainitsee myös kirjoja, joita Uusi testamentti ei nykyään sisällä. Kaanon ei mainitse Heprealaiskirjettä, Jaakobin kirjettä, eikä Pietarin kirjeitä.

Katkelman löysi Milanon Biblioteca Ambrosianasta isä Ludovico Antonio Muratori (1672–1750), aikansa tunnetuin italialainen historioitsija. Hän julkaisi katkelman vuonna 1740, ja se on nimetty hänen mukaansa.

Alkuperäinen teksti on ajoitettu noin vuoteen 170, koska sen kirjoittaja viittaa paavi Pius I:een (paavina 142–157) juuri eläneenä: »Mutta Hermas kirjoitti Hermaan paimenen juuri äskettäin, meidän aikanamme, Rooman kaupungissa, kun piispa Pius, hänen veljensä, oli Rooman kaupungin kirkon virassa. Ja siksi sitä pitäisi lukea; mutta sitä ei voida lukea julkisesti ihmisille kirkossa luettuna profeettojen joukkoon, sillä heidän lukunsa on täynnä, eikä apostolien joukkoon, sillä se on syntynyt heidän aikansa jälkeen.»

Uuden testamentin kaanonin, sellaisena kuin se nykyisin tunnetaan, luetteli ensimmäisenä Aleksandrian piispa Pyhä Athanasios kirkolleen osoitetussa kirjeessä vuonna 367.

Kaanonia hyväksyttäessä jäi ulkopuolelle suuri määrä evankeliumikirjoituksia, kuten esimerkiksi Tuomaan evankeliumi, ja muita varhaiskristillisiä kirjoituksia. Näitä kirjoituksia alettiin nimittää apokryfisiksi kirjoituksiksi. Katolinen ja ortodoksinen kulttuuri nimittää joitakin kirjoja deuterokanonisiksi (esikanonisiksi) erotukseksi apokryfisistä kirjoista. Protestanttisessa perinteessä — siis myös luterilaisessa perinteessä — nämä kirjat luokitellaan apokryfisiksi.

Kirjoittaja