Pitääkö kristityn antaa kymmenykset?

Kysymys: Miten on kymmenysten laita? Toiset papit ja muut Raamattua tuntevat henkilöt sanovat, ettei se kuulu nykyaikaan ja että iloista antajaa Jumala rakastaa, vaikka laittaisi vähemmänkin kolehtiin tai lähetystyöhön tai auttaa muuten köyhiä. Mutta onko siinä taas sekin puoli, että Raamatusta otetaan, mikä minusta tuntuu hyvältä. Ja selitellään se hyväksi tietyillä argumenteilla.

Vastaus

Jotkut kristityt korostavat voimakkaasti, että jokaisen pitäisi antaa kymmenykset, siis kymmenen prosenttia tuloistaan, Jumalan valtakunnan työlle. Toiset taas pitävät tätä vääränä vaatimuksena ja korostavat antamisen vapaaehtoisuutta. Niissä kristillisissä piireissä, joissa koko talous perustuu vapaaehtoiseen kannatukseen, antamista korostetaan ja siitä käytetään sanaa ’uhraaminen’.

Se raamatunkohta johon useimmin kymmenyksiä puolustettaessa vedotaan, on Malakian kirjan kolmannessa luvussa. Kyseinen kohta kuuluu näin: ”Riistääkö ihminen Jumalalta? Te kuitenkin riistätte minulta. Mutta te sanotte: ´Voiko ihminen riistää jotakin Jumalalta?´ Sitä te kuitenkin yritätte. ´Mitä me sinulta riistämme?´ te kysytte. Kymmenyksiä ja uhrilahjoja! Kirous on teidän osananne, koska te kaikki, koko kansa, petätte minua. Tuokaa täydet kymmenykset aarrekammioon, jotta temppelissäni olisi ruokaa. Koetelkaa minua tällä tavalla, sanoo Herra Sebaot. Silloin saatte nähdä, että minä avaan taivaan ikkunat ja vuodatan teille sateen runsaan siunauksen.” (Mal. 3:8–10).

Kymmenyksistä puhutaan Raamatussa nelisenkymmentä kertaa. Ne ovat osa temppelille annettavia lahjoja. Ensimmäisen kerran sana esiintyy kertomuksessa, jossa Abraham antoi kymmenykset Melkisedekille (1. Moos. 14:20). Myöhemmin Jaakob kohtaa Jumalan Betelissä yöllisessä näyssä ja siitä kiitollisena lupaa Jumalalle kymmenykset (1. Moos. 28:22). On huomionarvoista, että nämä ovat tapahtuneet ennen Mooseksen lain säätämistä. Sittemmin laissa säädettiin, että jokaisen tuli antaa vuosittain kymmenykset pellon tuottamasta sadosta (5. Moos. 14:22). Tämä temppelille annettava lahja tuli käytännössä leeviläisten hyväksi, jotka toimittivat palvelusta temppelissä ja joille ei ollut annettu lainkaan omaa perintömaata (4. Moos. 18:20–21). Kymmenyksistä osa voitiin antaa myös orvoille ja leskille (5. Moos. 26:12).

Sanan ’uhraaminen’ käyttö tässä yhteydessä on linjassa Raamatun opetuksen kanssa. Vanhassa testamentissa uhreilla oli kaksi merkitystä. Niiden välityksellä päästiin yhteyteen Jumalan kanssa (3. Moos. 17:11) ja niillä pidettiin yllä temppelin toimintaa, siis leeviläisten elantoa. Uudessa testamentissa tunnetaan nämä molemmat merkitykset, sillä Heprealaiskirje, joka korostaa voimakkaasti Kristuksen uhria kertakaikkisena sovitustyönä (esim. Hepr. 9:12; 10:10; 13:12), kirjoittaa myös: ”Olkaamme sen tähden hänen välityksellään alati uhraamassa Jumalalle kiitosuhria, niiden huulten hedelmää, jotka tunnustavat hänen nimeään. Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen.” (Hepr. 13:15–16).

Vanhan liiton temppelin tukeminen vastaa uudessa liitossa Jumalan seurakunnan tukemista. Meidän uhrimme ja kymmenyksemme tulee siis antaa kristillisen seurakunnan työn tukemiseen. Luterilaiset voivat vedota kirkollisverojen maksamiseen ja koettaa selvitä sillä antamisvelvollisuudestaan. Se onkin osa kristillistä antamisjärjestelmää, mutta varsin pieni osa. On oikein korostaa muutakin antamista, joka voi suuntautua sellaiseen vapaaehtoiseen kannatukseen perustuvaan työhön, jonka antaja kokee itselleen läheiseksi, tai köyhien ja puutteenalaisten avustamiseen.

Voidaanko Raamatun perusteella määritellä, paljonko pitäisi antaa? Lähtökohta antamiselle on, että ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on.” (Ps. 24:1). Annamme siis vain Jumalan omasta. Muina tärkeinä periaatteina voidaan mainita vastavuoroisuuden periaate (Jes. 58:10; 2. Kor. 8:13–14) ja vapaaehtoisuuden periaate (2. Moos. 35:5, 29; 2. Kor. 8:4 ja 9:7). Ne joilla on, antavat niille, joilla ei ole. Jokainen antaa sen mukaan, kuin hänellä on mahdollisuuksia, eikä sen mukaan kuin niitä ei ole (Sananl. 3:27; 2. Kor. 8:11). Antamisessa myös antaja saa siunauksen (Snl. 11:25; 2. Kor. 9:6–12).

Uudessa testamentissa kymmenyksistä ei varsinaisesti opeteta, mutta Jeesus mainitsee ne kerran sivumennen näin: ”Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te maksatte kymmenykset jopa mintusta, tillistä ja kuminasta, mutta laiminlyötte sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden. Näitä teidän pitäisi noudattaa, noita muitakaan unohtamatta.” (Matt. 23:23.) Jeesus ei siis torju kymmenysten antamista, vaan korostaa asioiden tärkeysjärjestystä. Tärkeintä on ”oikeudenmukaisuus, laupeus ja uskollisuus”, siis oikea usko ja lähimmäisen rakastaminen. Tämä tietenkin heijastuu käytännön elämän ratkaisuihin. Siksi kymmenyksiäkään ”ei tule unohtaa”.

Päätämme siis, että kristityn on hyvä oppia uhraamaan omastaan ja kymmenesosa tuloista on sopiva määrä. Enemmänkin saa antaa. Mutta jos taloudellinen tilanne on tiukka, voi joskus antaa myös vähemmän. Olennaista on, että voi antaa vapain ja iloisin mielin. Saa antaminen hiukan kirpaistakin, mutta sellaista lakia siitä ei pidä tehdä, että antamatta jättämisestä pitäisi kovasti syyllistyä. Jumala lupaa antajalle siunauksen, mutta emme me rahalla osta Jumalalta mitään. Palkkion toivossa ei kannata antaa.

Kirjoittaja