Hääkuva

Pidän kädessäni jo hieman rypistynyttä valokuvaa. Se ei ole mikä tahansa valokuva, sillä osoiteriville sen taakse on kirjoitettu Pekalle. Sen viereen on kirjoitettu käsin seuraava teksti: 7/5 1944 Äidin ja Isän hääkuva Tuomiokirkon ovella. Äitini seisoo siinä perinteisessä valkoisessa hääpuvussa huntu päässään ja kukkakimppu käsissään. Isälläni tuntuu olevan yllään musta puku ja rintapielessä joku kukka. Valkoiset sormikkaat hän on ottanut toiseen käteensä. Onnellinen hetki keskellä jatkosodan kauhuja! (Perheraamatun merkinnän mukaan heidät vihki rovasti Leo Leppä.)

Mikä tekee vanhempieni hääkuvasta minulle niin erityisen? Ensinnäkin tieto siitä, että olen itsekin jo kuvassa mukana, tosin vielä näkymättömissä. Synnyin nimittäin runsas viisi kuukautta myöhemmin, vain runsas kuukausi jatkosodan päättymisen jälkeen. Minusta tuli siis rauhan lapsi ja asuinkin ensimmäisen vuoteni Turun Rauhankadulla.

Olin siis äitini kohdussa kuvan ottamisen aikaan. Tämä tieto tuo mieleeni yhden Raamatun kauneimmista jakeista: ”Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Ihmeellisiä ovat sinun tekosi, minä tiedän sen.” (Ps. 139:14.) Elämäni alkutaival ei sujunut kuitenkaan normaalisti, sillä minut piti hätäkastaa.

Vanhempani vihittiin siis Turun tuomiokirkossa. Oma juhlahetkeni samassa paikassa alttarin edessä koitti 1.4.1970, jolloin minut vihittiin papiksi kuuden muun miehen kanssa. Tasan neljäkymmentä vuotta myöhemmin useimmat meistä kokoontuivat Turun tuomiokapituliin ja tuomiokirkkoon.

Turun tuomiokirkosta on tullut minulle siis erityisen pyhä paikka. Se tuo mieleeni VT:n Jaakobin kokemuksen. Hän oli aloittanut pitkän pakomatkansa kotoa ja sai jo Betelissä näyn ja lupauksen Jumalan läsnäolosta ja johdatuksesta matkalla. ”Kuinka pelottavan pyhä tämä paikka onkaan! Tämä on varmaan Jumalan asuinsija ja itse taivaan portti.” (1. Moos. 28:17.) Sellaisen paikan tarvitsee jokainen ihminen.

Kirjoittaja